Lempeä löytöretki leveällä siveltimellä – osa 1

Lempeä löytöretki leveällä siveltimellä – osa 1

On pitänyt vähän funtsia… kaikkea… näin jälkikäteen. Koota ajatuksiaan, jotta ne saisi puettua sanoiksi tähän.

Osallistuin viikonloppuna (7.–8.2.) työpajaan, jonka nimi oli ‘Lähde lempeälle löytöretkelle maalauksen maailmaan’ ja aihetta avattiin näin: Koe iloa ja inspiraatiota leveän siveltimen innoittamana. ­Posliinille maalaamisen lisäksi teemme luovan retken myös guassi- ja pastellimaalauksen pariin.

Houkuttelevasta otsikoinnista huolimatta osanottajia työpajaan ilmoittautui harmillisen vähän. Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna (ja vähän itsekkäästikin) oli oikeastaan vain hyvä, että meitä oli pieni porukka. Kaikilla oli hyvin tilaa, oli rauhallista, niin että jokainen saattoi syventyä siihen omaan tekemiseensä ja ajatuksiinsa – mikä oli  tapahtuman tarkoituskin – ilmentää omia fiiliksiään taiteen keinoin. Pukea mielen liikkeet kuviksi paperille ja posliinille.

Ensimmäisen päivän jälkeen kotimatkalla koin ahaa-elämyksen.

Aika usein minulle käy maalauskursseilla ja työpajoissa niin, etten saa oikein mitään valmista aikaiseksi. Pyörittelen aiheita mielessäni ja yritän sommitella jotain posliinille. Mutta käsi ei kulje, väri ei toimi tai sivellinvetojen jälki ei tyydytä. Eikun pyyhin pois vaan kaikki ja aloitan alusta. Sitten haenkin ensin kahvia ja rupattelen muiden kurssilaisten kanssa ihaillen heidän aikaansaannoksiaan. Ikäänkuin välttelen uudelleen aloittamista. Yritän taas vähän jotain, mutta pian huomaan, että aika on loppu ja pitää alkaa keräillä kamoja kasaan. Eikä taaskaan mitään uuniin vietävää meikäläiseltä.

Nyt oli toisin. Ensimmäisen päivän jälkeen minulla oli kaksi (2!!) työtä valmiina uuniin laitettavaksi. 🙂 Olin jopa kutakuinkin tyytyväinen aikaansaannoksiini. Mites nyt näin kävi? Niin, se ahaa-elämys tuli siitä, kun oivalsin, että päivän alkajaisiksi ja aamupäivän kestänyt luova irrottelu värien kanssa oli toiminut! Olin saanut karkotettua mielestäni sen ”valkoisen posliinin kammon”, aloittamisen ahdistuksen ja peitonnut kovan itsekritiikin, joka aina pistää tarttumaan riepuun ja pyyhkimään pois vähäisetkin virheelliset vedot.

Mitä sitten aamupäivällä tapahtui? Ensi alkuun saimme eteemme isot paperiarkit, öljypastelliliidut ja guassivärit sekä isot siveltimet. Heli, työpajan vetäjä ja ”löytöretken opas”, laittoi rauhallista musiikkia soimaan ja kehotti meitä ensin piirtämään pastelliväreillä paperille ihan mitä vaan mieleen tuli. Hämmennyin. Valkoisen paperin kammo nosti päätään… Mitä minä nyt tähän piirtäisin? Mitä mieleen tulee… Ei saanut miettiä mitään aihetta. Piti vaan antaa mielen viedä. Ja musiikin. Huomasin, että musiikki antoi siivet. Käsi alkoi piirtää kuvioita paperille. Ensin vähän varovaisesti, sitten yhä rohkeammin. Pastellipiirroksen päälle jatkettiin guassiväreillä ja siveltimillä. Värit valittiin intuition mukaan. Otin paletille myös mustaa – lempiväriäni. Arkille asti en sitä kuitenkaan koskaan levittänyt. En halunnut mustaa hallitsemaan työtäni, vaan halusin pitää sen värikkäänä, iloisena. Mukana oli sen sijaan paljon sinistä ja oranssia…

Höh? Eiväthän sininen ja oranssi ole ”minun värejäni”. Tätä pohdin, kun seuraavaksi kirjoitettiin paperille ajatukset, jotka maalaamisen aikana ja valmiista työstä kumpusivat. Ja kirjoituksesta piti tiivistää vielä runo. Että mitä? Tulipas haastava tehtävä, mikä runonkirjoittaja minä muka olen? Mutta niin vain kävi, että pieni haiku paperille syntyi. Tällaisen terapeuttisen session aikana syntyneitä maalauksia ja kirjoituksia ei kenenkään tarvitse näyttää kenellekään – jos ei itse halua. Tämä kaikki oli ihan vain itseä varten, sen oman mielen avaamista ja vapauttamista turhista solmuista. Kuten sen jälkikäteen oivalsin.

Miten muuten tämän osaisin tulkita? Siveltimestä liukuvat värit veivät mennessään, en piitannut ”säännöistä”, väriharmoniasta tai kultaisesta leikkauksesta enkä siitä, että värit ja kuviot jäivät toistensa alle. Olin kuin lapsi, joka saa ensimmäistä kertaa siveltimen käteensä. 🙂

 

Löytöretkelle

Lounaan jälkeen vaihdoimme värit ja paperit meille tutumpiin posliiniväreihin ja isoihin laattoihin. Mutta öljy, mihin värit sekoitettiin, oli kaikille uusi – babyoil.

No, okei okei, minä kyllä tiesin tämän etukäteen. Olinhan Helin kanssa moneen otteeseen keskustellut työpajan tämän osuuden sisällöstä. Natusan-pullonkin olin hankkinut jo aikaa sitten, mutta öljyn käyttö oli jäänyt lähinnä kokeiluasteelle, koska viimeaikaiset työni ovat vaatineet toisenlaisia aineita.

Babyoil on parafiinipohjainen öljy, joka käyttäytyy avoimen öljyn tavoin – ei siis kuivu. Porukalla ihastelimme, miten tähän öljyyn tehdyt värit olivat kuin samettia ja ne oli helppo sekoittaa, pigmentit liukenivat öljyyn nopeasti. Värit liukuivat uskomattoman pehmeästi ja sujuvasti posliinin pinnalla, ja väriä oli helppo saada kerralla kunnon kerros. (Tai siis helppo ja helppo… kyllä se minulta vaati treenaamista ja oivallusta, kuinka väriä siveltimeen ladataan, kuinka paksua ja kuinka paljon.) Maalaamiseen käytettiin joko samaa öljyä tai tärpättiä. Työpajassa käytimme hajutonta tärpättiä, joten hajuhaittojakaan ei tästä yhdistelmästä syntynyt. Siveltiminä kannattaa käyttää laadukkaita luonnonkarvasiveltimiä. Ja nyt maalattiin nimenomaan isoilla, leveillä siveltimillä. Liippaa siis aika läheltä ns. amerikantekniikkaa. Sillä oleellisella erolla tosin, että nyt ei maalattu sillä perinteisellä tyylillä mikä tähän tekniikkaan yleensä liitetään, vaan tyyli ja aihe oli täysin vapaa.

Kummasti nämä meikäläisen harjoitusvedot vaan alkavat aina muodostua enemmän tai vähemmän kukkien näköisiksi. En tosin tiedä, mitkä kukat mahtavat ovat kyseessä… Hyvä niin, ehkä mieleni syövereistä sittenkin löytyi häilyvä aavistus luovuuden olemassaolosta? 😉

Nämä työt siis sain ensimmäiseen polttoon lauantai-iltapäivän aikana. Jonain päivänä saatan saada ne myös viimeisteltyä…

Työpajan toisesta päivästä – sunnuntaista – tarinaa osassa 2.

-Arja

———-

JK. Tässäpä toinen työ valmiina. Kohopitsijuttuja on niin hauska tehdä, että ”pakkohan” sitä pitsiä oli sitten tähänkin tiplutella. 😀